Hyvinvointialueiden taloushaasteista puhutaan usein säästöjen, palveluverkon ja alijäämien kautta. Liian harvoin puhutaan siitä, että ongelmien taustalla on myös rahoitusmalli, joka ei kaikilta osin vastaa alueiden todellista palvelutarvetta.
Kymenlaaksossa väestö ikääntyy nopeasti, sairastavuus on maan keskiarvoa korkeampaa ja sosiaaliset riskitekijät lisäävät palvelujen tarvetta. Samaan aikaan pitkät välimatkat, henkilöstöpula, palkkakehitys ja yleinen kustannustason nousu tekevät palvelujen järjestämisestä yhä kalliimpaa.
Silti hyvinvointialueiden rahoitus perustuu pitkälti menneisiin tilastotietoihin. Malli reagoi hitaasti muutoksiin, vaikka palvelutarve voi kasvaa nopeasti. Lopputuloksena alueet joutuvat sopeuttamaan toimintaansa tilanteessa, jossa palvelujen tarve ei vähene, vaan päinvastoin kasvaa.
Nykyisessä mallissa on myös toinen ongelma. Osa rahoituksesta määräytyy diagnostiikan ja sairastavuuden perusteella. Käytännössä tämä tarkoittaa, että mitä enemmän sairautta alueella tilastoidaan, sitä suurempi rahoitusosuus voi muodostua. Tavoitteena ei voi olla järjestelmä, jossa alue hyötyy siitä, että sen väestö on mahdollisimman sairasta.
Lisäksi diagnoosien kirjaamisessa ja rekisteritiedoissa on alueellisia eroja, jotka voivat vääristää rahoituksen jakautumista. Toiset alueet hyötyvät järjestelmästä enemmän kuin toiset, vaikka todellinen palvelutarve olisi suuri. Tämä lisää alueellista eriarvoisuutta.
Rahoitusmallin pitäisi tehdä juuri päinvastoin: kannustaa hyvinvointialueita ennaltaehkäisemään ongelmia, edistämään terveyttä ja kehittämään vaikuttavia palveluja. On yhteiskunnalle edullisempaa tukea ihmisten hyvinvointia ajoissa kuin korjata ongelmia myöhemmin.
Hyvinvointialueiden rahoitusmallia on arvioitava ja uudistettava niin, että se huomioi paremmin todellisen palvelutarpeen, väestön ikärakenteen ja alueelliset erityispiirteet. Samalla sen on kannustettava hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, tuottavuuteen ja uusiin toimintatapoihin.
Kyse ei ole vain numeroista tai hallinnollisesta mallista. Kyse on siitä, pystymmekö turvaamaan yhdenvertaiset sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelut koko Suomessa, myös Kymenlaaksossa.